VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT (1848 - 1860)
CompOpus-kustannus 1994
Vänrikki Stoolin tarinain runot pohjautuvat Suomen sotaan, joka käytiin Venäjän ja Ruotsi-Suomen valtakunnan välillä v. 1808 - 09. Sen syntymisen taustana oli Ranskan keisarin Napoleonin politiikka, joka pyrki mannermaan muiden valtioiden auttamana näännyttämään Englannin. Kun Venäjän keisari Aleksanteri I ei saanut, kuten oli tarkoitus, sukulaistaan Ruotsin Kustaa IV Aadolfia suostumaan Napoleonin johtamiin suunnitelmiin, hän aloitti sodan Ruotsia vastaan. Taistelut käytiin pääasiassa Suomen kamaralla, ja niihin osallistuneiden miehekäs urheus sekä kansan yhteisalttius maatansa puolustaessaan on innoittanut Runebergiä luomaan sankarieepoksensa. Näytteenä kolme runoa kaikkiaan 35:stä.
1. Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen,
majoille, maille valahti jo rusko sammuvainen,
väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,
työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.
2. Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke'imman.
Kun päivä nous, se taisteluun jo oli lähtenyt,
kun voitto viimein saatihin, ol' ilta ehtinyt.
3. Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan,
tiepuolessa sä töllin näit puol'aution ja kurjan.
Tuvanpa portaall' ääneti siin' istuu neitonen,
palausmatkaa hiljaista urosten katsellen.
4. Hän katsoo niin kuin etsivä; mik' ompi huolenansa?
Kirkkaampi illan ruskoa on hohto poskillansa.
Hän katsoo hartaast', ääneti; - jos kuuntelisi hän
niin kuin hän katsoo, kuulis hän sydämens' sykkivän.
5. Mut joukko kulkee kulkuaan, ja tyttö silmillänsä
jokaiseen riviin, mieheenkin lähettää kyselmänsä;
kyselmä ujo, kaihtava ja äänetön on tää,
hiljempi huokaustakin, povesta hiipivää.
6. Miesjoukko siitä sivuitse kun kulkeneeksi saapi,
ja loppuu rauha raukan tuon, jo rinta raukeaapi;
ei vaikeroi hän, otsa vain se vaipuu kätehen,
ja kyynelvirta kuumalle valuvi poskellen.
7. »Mitäpä itket? Huoli pois! Viel' ompi toivomista,
oi, äitis ääntä kuulehan, ei tyhjää itkemistä;
hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt,
elossa on, sua muisti hän ja siksi elää nyt.»
8. »Sua muisti hän, ja noutanut hän on sun äitis mieltä
ja, niinkuin pyysin lähteissään, väistynyt vaaran tieltä.
Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta seuras hän,
pois meist' ei kuolla tahtonut eik' ilost' elämän.»
9. Vavahtain tyttö heräsi suruisist' unelmista,
kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt hän, katseen loi pikaisen kentällen
ja läksi hiljaa, hiipi pois, hämyhyn kadoten.
10. Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on ehtimässä,
hopeina pilvet hohtavat, mut maa on hämärässä.
»Hän viipyy vielä; turha on, oi tytär, tuskasi,
jo ennen päivän koittoa on täällä sulhosi.»
11. Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse;
ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse,
mut kylmä niinkuin tuuli yön käs' tervehtivä on,
ja vaaleampi pilveä on poski rusoton.
12. »Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,
mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan.»
13. »Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen,
ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,
hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt.»
14. »Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.»
1. Kenenkä linna se, jonk' äskettäin
tien varrell' illan hämärässä näin?
Niin komeaa ei tienoill' ollut toista.
Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen
ja synkäks, autioksi; akkunoista
vain valo loisti yhden huonehen.
2. Ma seisahduin ja katsoin: kartanon
salista valo virtas varjoton.
Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,
sielt' ihmisiä etsin silmilläin,
mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,
ma haamua vain kaksi siellä näin.
3. Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan
ylevä, vaikka kumarruksissaan;
hopeina valui pitkät suortuvansa.
Mies toinen oli, mustissa myös tää,
pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa
sen peitti myös hän kantoi kynttilää.
4. Mä katsoin vielä. Salin seinähän
ol' asetettu kuva; taulun tän
likellä näin mä vielä taulun toisen.
Kun nainen ehti niiden etehen,
kohotti katsantonsa hän ja loi sen
kuin rukoellen niiden puolehen.
5. Ken oli hän? On hetki kulunut:
hän mennyt on ja valo sammunut,
kuin kartanossa kaikki oisi maannut.
Kenties hän oli haamu rauhaton
tai kuvain kumartaja? Liekö saanut
vieraalla maalla vieraan uskonnon?
6. Ei, haamu hän ei ollut rauhaton -
mit näit, se rauhaisaa ja totta on.
Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste
sivuitse linnan samaan aikahan,
salista kohtaa sua sama loiste,
ja vanhuksen näät siellä kulkevan.
7. Jo monta ajastaikaa peräkkäin
tään saman palvelijan kanssa näin
hän ennen yötä astuu kaikin illoin.
Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa;
kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin
on ottamassa unta rauhaisaa.
8. Ne kuvat, joita siinä katsoivat,
ne kaksi Ramsay veljest' olivat,
he kasvoivat tään linna katon alla.
Lemulla toinen sortui kuolemaan
ja toinen heti jälkeen Lapualla,
ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.
9. Heist' urhotöitä taru kertoilee,
ja Suomen runo vielä laulelee,
kuin kuoloon nuorna veljespari moinen
maan eestä voittain oli lähtenyt,
ykskolmatta kun vuotta oli toinen,
yhdeksäntoista toinen täyttänyt.
10. Vaan vaimo, jonka veljeksien luo
näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo
ol' äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut
hän käymätt' olla muistoaarteilleen:
hän kuvia ei siellä jumaloinut,
hän hyvää yötä lausui lapsilleen.
1. Pojat kansan urhokkaan,
mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti,
viel' on Suomi voimissaan,
voi vihollisen hurmehella peittää maan!
Pois, pois, toimet rauhaisat!
Jo tulta tuiskii, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti.
Eespäin, miehet uljahat!
Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat.
Kas kunnian
jo tähti meille hohtaa!
Tuttavahan
on verityö, mi kohtaa.
Eespäin kaikki rientäkää!
Vapautemme ikivanha tie on tää.
Voittoisa lippu meitä johtaa,
muinahisaikain taisteluista ryysyinen.
Eespäin, sä jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.
2. Suomi, maamme kotoinen,
et veren vuotamatta joudu koskaan väkivallan alle,
eikä iäss' ikien
tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten.
Kuolla voipi urho vaan,
ei vaaraa väistä, pakene, ei antau hän sortajalle.
Kuolo, onni sotilaan,
osamme olkoon, taistella kun saimme vaan!
Siis miekkahan
ja vastaan vainoojaamme!
Tie kuoleman
vie kohden kunniaamme.
Viipymättä rynnätkää!
Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää.
Suojelematt' ei jäänyt maamme,
harvennut todistaa sen joukko urhokas.
Eespäin nyt, jalo lippu uljakas!
Täss, suomalaiset on sun henkivartijas.